I'm fine, fine fine

Täällä ollaan! Ja hyvin meni eilinen päivä syömisien osalta. Ilta ei mennyt ihan niin hyvin..

Illalla lähdin sukulaisille kylään kävellen (he asuvat n. puolentoista kilsan päässä kotitalostamme). Juoksin puolet matkasta ja oli ihanaa! En muistanut miten ihana on käydä lenkillä. Ajattelin, että sillä täyttyy päivän (eli eilisen) liikuntatavoite, kun juoksen sinne ja takaisin.

Ylläripylläri ei ollut se, että heillä oli siellä leffailta meneillään. Olin osannut varautua siihen, heillä on tapana pitää noita leffailtoja useinkin. Kulhollinen poppareita, sipsiä ja karkkia jokaisella isot pussit. Meinasin lähteä pois saman tien, mutta päätin että yritän. En ottanut YHTÄÄN popparia, sipsiä, tai karkkia.

Lopulta ilta venyi pitkäksi siinä juorutessa ja oli oikein hauskaa! Pitkästä aikaa jaksoin nauraa kunnolla ja ihmettelin, että missä vitsin pimeässä kellarissa olen elänyt viime viikot? Yrittänyt tehdä itseni onnelliseksi syömällä.

Päätin sitten jäädä yöksi, koska tuntui että olin todellakin seuran tarpeessa ja N kavereineen houkutteli vielä jäämään katsomaan kauhuleffaa.

"No jos mä vaan yhen otan" - lause pääsi suustani, kun kello oli jotain 1 yöllä. VITTU!

EI EI EII, siihen se sitten meni, että söin kaksin käsin pussista karkkia. Luojan kiitos vain sitä karkkia.. Mutta silti!
Yleensä tommonen pienikin repsahdus saa aikaan aivan tolkuttoman ahmimisen, jota en pysty lopettamaan. Onneksi en ollut kotona! aloimme sitten pian nukkumaan ja herkuttelu loppui siihen. Päätin että en anna tuon masentaa liikaa. En ole edes aikonut alkaa totaaliseen karkkilakkoon, tai herkkulakkoon. Yritän vaan pysyä kohtuudessa, tai että en ainakaan joka päivä karkkia söisi. Eilinen oli kyllä epäonnistuminen, koska olin päättänyt olla sen illan herkuttelematta. Mutta sentään tajusin lopettaa ajoissa, enkä mennyt tyhjentämään kaappeja muiden nukahdettua. Been there, done that..

Tänään olen hyvillä mielin, iskä sponssasi hieman ja pääsin käymään kampaajalla! Oli nimittäin jo aikakin. Tuli ihana uusi kampaus ja väri! Äiti oli sillä aikaa leiponut pizzaa.. Olin hetken aikaa paniikissa, enkä edes meinannut ensin ottaa sitä. Uskaltauduin lopulta, mutta vain yhden palan. Mahtavaa! Arvatkaa tekikö mieli ottaa lisää, mutta nyt pysähdyin ja kuulostelin masua: Onko mulla vielä nälkä oikeasti? Ei ollut. Pistin kiltisti lautasen pois ja otin jälkkäriksi kahvia.

Näköjään mitä enemmän on tekemistä, sen vähemmän tulee ajateltua herkkuja. Oli tosi hyvä juttu tulla tänne kotikotiin tuulettumaan! Alkoikin se kaupunkiluukku (jossa tosiaan viimeiset 2 viikkoa pelkästään söin, söin, söin, lihoin, masennuin ja erakoiduin) jo ahdistaa.

Kirjoittelen illemmalla lisää, ollaan just lähdössä kiertelemään kirppiksiä. Tälle päivälle onkin ollut kaikkea kivaa ohjelmassa. Illalla käyn sitten kunnon lenkillä. Se on tän päivän tavoite!

Ihanaa! Tervetuloa uusi lukija! :)

APUA

Tuli hieman yllättävä käänne. Porukat ovat tulossa käymään kaupungissa ja haluaisivat että lähden heidän mukaansa maalle kotikotiin muutamaksi päiväksi, koska siellä on käymässä nyt veljenpoika N (14 v), jota en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän oli jossain vaiheessa tulossa bussilla tänne, mutta siirsin ja siirsin sitä aina, koska en olisi voinut sitten pitää syömisorgioitani täällä yksin rauhassa..

Viimeksi kun kävin kotona yökylässä, olin juuri päättänyt parantua ahmimishäiriöstäni. No, kuten kerroin, vituiksi meni. Heti kun astuin ulos bussista, oli vastassa äiti joka halusi ehdottomasti viedä mut pizzalle! NO, en suostunut, mutta kotona sitten söin senkin edestä.. Yötäpäivää. Pelkään niin käyvän tälläkin kertaa.. Sanoin äsken puhelimessa äidille, että mikäli kaapeissa on kilokaupalla herkkuja, tai edes YKSI suklaapatukka, hän saa luvan piilottaa ne kaikki. Tai paremminkin tuhota.. Porukat siis tietävät asiasta, mutta eivät tiedä miten vakavaa se on.

Muistan nyt, miten nuorempana, vielä kotona asuessa sain raivokohtauksia vanhemmilleni, mikäli he eivät olleet ostaneet karkkia. Joskus jopa syytin heitä herkkujen piilottamisesta. Saatoin tuntikausia KIIPEILLÄ kaapeilla, kurkottaen ylimmille hyllyille herkkupiilojen toivossa ihan vanhempieni silmien edessä. Itku kurkussa huusin miten "HALUAN jotain hyvää!" ..... Tämä oli joskus yläasteella. Ja vielä sen jälkeenkin. Kuulostaa ihan 5 vuotiaan touhulta. (kuulostaa ihan multa tänä päivänä)

Suostuin siis lähtemään. En kehdannut kieltäytyä. Mutta miksi nyt sitten menen kotiin, kun tiedän siellä olevan ruokaa? Olen päättänyt kertoa vanhemmilleni totuuden tilastani. En voi vältellä kotona käymistä loputtomiin.. Parempi ottaa haaste vastaan nyt, mitä muutakaan voin kun ei ole rahaa millä ostaa terveellistä ruokaa? Kotona sentään saan kotiruokaa.

En tiedä kauanko siellä tulen olemaan. (Otan koneeni mukaan, no worries.) Yritän ottaa maalla olosta kaiken irti: Käydä kävelyllä pelloilla ja metsässä, nähdä sukulaisia, valokuvata ja syödä normaalisti!

Apua.. Pelottaa ihan sikana.